10.12.2015 Kiire, kiire, kiire kuin Liisa Ihmemaan kanilla

Moni lapsiperhe tuntee käsitteen ruuhkavuodet. Se on sitä aikaa kun lapsia kiikutetaan tarhaan, kouluun, harrastuksiin ja sieltä pois. On synttäreitä, joulujuhlia ja ties mitä ja vanhemmat, lähinnä kai äidit, pitävät huushollia pystyssä yöaikaan kun kaikelta muulta kiireeltä joutavat. Ei ole koskaan käynyt kateeksi. Samanlaisen sekametelisopan saa kyllä aikaiseksi koiraperheessäkin, jos päästää niin sanotusti parsonin omistajan lapasesta.

Syksy on ainakin meillä perinteisesti ollut hiljaiseloa koiraharrastusrintamalla, ellei sitten ole ollut pentuja. Tämä syksy on ollut kaikkea muuta. Kesän mejä-kauden jälkeen tuli tunne, että nyt olisi aikaa kiertää vähän mualimoo ja käyttää koiria ulkomailla näyttelyissä. Päätöstä joudutti tietysti ajatus, että tämä vuosi olisi mitä todennäköisimmin Nessin viimeinen aktiivinen näyttelyvuosi ja se pääsisi hyvin ansaitulle eläkkeelle. Niinpä noita pisteitä kerryttäviä näyttelyitä tuli buukattua syksylle aika tavalla, ehkä jopa liikaa. Vaikka sekä Nessi, että Nelson ovat olleet erittäin helppoja matkakavereita, niin reissaaminen kuluttaa koiraa ihan siinä missä ihmistäkin. Oma liikunta ja terveellinen ruokailurytmi on retuperällään ja koirat syövät aina huonommin reissussa ollessaan. Paitsi määrällisesti, niin myös laadullisesti ruoka on monesti niidenkin osalta huonompaa. Meillä ei kaupan märkäruokaa syödä kuin reissussa ollessa ja silloinkin ihan sen vuoksi, että se on nopeaa ja maistuvaa ja valmiiksi kosteaa koska automatkoilla koirat eivät yleensä juo kovinkaan paljoa ja nappulat eivät siksi maistu. Reissaamiseen ja huonoon ruokailuun kun vielä lisää Fannin viisi viikkoa kestäneet juoksut, niin stressineula alkaa olla aika paljon punaisen puolella. Nelson oireili ihan fyysisestikin vatsallaan ja hetken jo ehdimme pelätä sen saaneen suolitukoksen tai haimatulehduksen. Selvittiin kuitenkin nesteytyksellä ja vatsansuojalääkkeellä ja nyt ruoka maistuu jälleen, vaikka painoa olikin jo ehtinyt pudota 750g.

Mitä tästä opimme? Niin mukavaa kuin harrastaminen ja reissaaminen onkin, niin tilannetta täytyy katsella aina kokonaisuutena. Jos kuormittavia tekijöitä alkaa olemaan liikaa, niin silloin on höllättävä jostain päästä. Tämän vuoden näyttelyt huipentuivat Messukeskuksen voittaja näytelmiin ja nyt on aika laskeutua joulunviettoon. Ulkoillaan, levätään ja kerätään voimia uuteen vuoteen, joka tuskin tulee olemaan yhtä hektinen kuin tämä vuosi.

Mitä tästä vuodesta sitten jäi käteen? Paljonkin. Tuli useamman maan muotovalion arvoja, jälkivalion titteli ja suuresti haaveilemani omien kasvattien pentue. Parsoneitten vuoden näyttelykoirakisassa veteraanitittelit taitavat tulla sekä urosten, että narttujen osalta Precious Pearl-kasvateille ja kärkikahinoissa taidetaan olla myös narttujen ja urostenkin kisassa. Ensi vuosi on varattu "junioreille" ja niiden nostamiseksi, jos ei ihan tähdiksi, niin kuitenkin esille näyttely ja mejä rintamalla. Ja ehkäpä pikku parsoneitakin saadaan maailmaan, jos kaikki suunnitelmat toteutuvat. Melkoisen koiratäyteistä elämää siis edelleen :O)

Tässä vielä kuvakoosteita viimeisen reilun kuukauden ajalta. 

Sukulaispojalle meni ansaitusti päivän Voittaja-titteli. Tepon äiti Danscan's Glorious Gladys "Lego" on Nelsonin mummo ja hänen isänsä Danskan's Frederik tulee tietysti molempien poikien takaa. Ei mennyt huonosti papallakaan/ isopapalla. Se oli nimittäin molempina päivinä rotunsa paras veteraani ja Helsinki Winnerissä VSP.

Nelson oli lauantaina siis luokkansa viides saaden ERI:n ja paranti pykälällä ylöspäin sunnuntaina, ollen luokka nelonen. Nessille lauantailta EH ja astetta parempi ERI sunnuntaina. Molempina päivinä sijoituksena veteraaniluokan 3.

Jyväskylän Kansainvälisen koiranäyttelyn tuplaviikonloppu 21.-22.12 oli meidän näyttelyvuotemme viimeinen pisteitä kartuttava kilpailu. Se menikin erinomaisilla tuloksilla ja arvosteluilla. Lauantaina uroksilla ja nartuilla oli suuren koiramäärän vuoksi eri tuomarit. Nelson sijoittui urosten kakkoseksi saaden ERI, SA ja CACIB. Nessi oli veteraanien paras saaden ERI, SA ja sijoittui vielä paras narttu kisassa kolmanneksi.

Sunnuntaina Nelsonille ERI, mutta ei luokkasijoitusta. Nessi jälleen ROP-veteraani ja paras narttu 3. "Täyteläisellä" vartalollaan tuomaria huvittanut Nessi, sai kuitenkin arvostelunsa alkamaan sanoin 12 years old bitch who is moving like a junior.

Marraskuun puoliväliin 14.-15.11 ajoittui yllättäen jälleen näyttelymatka ulkomaille. Tällä kertaa kohteena oli Rigan Voittajanäyttely Latviassa. Tutun kaavan mukaan, tuttua reittiä pitkin Latviaan ja tavoittelemaan paitsi maan sertiä, niin tietysti Voittaja-titteliä ja mikä tärkeintä, Nessille veteraanivalion arvoa Latviasta. Kolmas Balttian maan veteraanivalio toisi sille myös Balttian veteraanivalion tittelin.

Tavoitteet saavutettiin vain puolittain. Tärkein saatiin, eli se mitä tulimme Nessille hakemaan, mutta Nelson oli paikallisen tuomarin mielestä liian suuri, eikä tällä kertaa kauniista liikkumisestakaan ollut hyötyä, koska tälle tuomarille niillä ei tuntunut olevan merkitystä. Suomalainen kilpakumppani vei voiton tällä kertaa ja meille jäi vielä tavoiteltavaa siltä osin.

Tässä muutamia kuvia reissusta ja loput kuvat voi käydä katsomassa kuva-albumista jahka ne ehdin sinne ladata.

3.8.2015 Elämän pieniä ihmeellisyyksiä ja pienen elämän ihmeitä

Alkujärkytyksestä on selvitty ja elämä jatkaa kulkuaan. Onneksi! Pentulaatikolla aletaan päästä normaalirytmiin kiinni kaikin puolin. Fanni on tasoittunut viimepäivien lääkepöllystä ja hoivaa ainokaistaan huolella ja hartaasti. Ulkona tuskin maltetaan käydä tarpeilla ja ruoka tarjoillaan pesään. Hieno pentulaatikkomme osoittautui näihin tarpeisiin aivan liian isoksi ja tällä hetkellä emä ja pentu majailevat puolta pienemmässä yksiössä hieman hämärässä huoneessa. Peitolla verhotut häkin reunat luovat turvallisuudentunnetta ja mikäpäs sen tärkeämpää tässä vaiheessa.

Kovin on pieneksi muuttunut kasvattajankin elinympäristö ja olenkin jumittunut paitsi selästä ja hartioista niin myös neljän seinän sisälle. Jälkisupistukset etenkin ulkoilun jälkeen aiheuttavat Fannille touhuamisen tarvetta ja jottei koko "pentulaatikko" olisi myllätty ylösalaisin, niin on hyvä olla kuuloetäisyydellä. Vaikka pyrinkin siihen, että Fanni saisi olla mahdollisimman rauhassa, niin vielä toistaiseksi olen nukkunut kodinhoitohuoneen perällä koirien pesualtaan päällä. 120 senttinen laveri riittää lähes koko pitkänhuiskean 158 senttisen varteni matkalle :O) Mikäs siihen on nukahtaessa kun kuulee maailman ihanimman äänen pennun imiessä emän nisää <3

Onni on aidattu pihamaa, jolle toiset koirat voi päästää ulkoilemaan hihnalenkityksen puutteessa. Lenkkeilyn puute ei tunnu koiria haittaavan, enemmän niistä huomaa läheisyyden kaipuun. Samassa makuuhuoneessa ja vieressä nukkumaan tottuneina tämä pakkoero tuntuu enemmän Nelsonissa. Olohuoneen sohvalla ollessani se tulee kainaloon ja pistää kuononsa rinnan päälle. Katsoo suurilla silmillään ja huokaisee syvään kuin sanoen "mulla on ollut niin kova ikävä". Jälleen kerran saa huomata, miten herkkiä nämä eläimet ovatkaan vaistoamaan omistajansa mielentilan.

Pikkupennun painokäyrä on nousujohteinen ja oikeastaan se nousee samassa tahdissa kuin ns normisynnytyksenkin jälkeen. Toistaiseksi olen punninnut sen vielä kahdesti päivässä, mutta kunhan päästään 200 gramman paremmalle puolelle, niin eiköhän yksi puntarissa käynti riitä.

1.8.2015 Kun sanat eivät riitä

Iloinen perhetapahtuma vaihtuikin suureen suruun. Eilen, Fannin 61 raskausvuorokaudella kaikki näytti siltä kuin pitikin. Lämmöt laskivat alle 37 ja koira muuttui levottomaksi, ei kuitenkaan läähättänyt tai tehnyt liiemmin pesää. Olo oli ollut kuitenkin jokseenkin tukala yöstä lähtien. Pari puhelua eri eläinlääkäriasemille ei saanut minua vakuuttumaan, että kaikki olisi kunnossa. Viikonloppu oli tulossa ja avun saaminen hätätapauksessa hankalampaa. Päästiin kuin päästiinkin Kouvolaan eläinlääkärille, missä todettiin yhdet sydänäänet. Kiireellinen leikkaus pelasti vielä viimeisen elossa olleen pikkukaverin. Toiset kaksi, jotka olivat menehtyneet jo paljon aiemmin, olivat tukkineet molempien synnytyskanavien suut, estäen synnytyksen käynnistymisen. Ultrassa näkyi 33 vuorokaudella 5 pentua, joten osa oli keskeytynyt sitäkin ennen.

Suurin huoli oli tietysti emästä ja tästä ainokaisesta, sillä olihan näitä pentuja odotettu erityisen suuresti. Supersankarin luonnetta ei tästä pikkukaverista puutu, sillä vaikka painoa ei ollut kuin 111g, niin hanakasti se tarttui nisään ja elämänlankaan kiinni.

Itku tuli vasta kotimatkalla kun koko tilanteen kauheus alkoi valjeta. Kaksi kuollutta pentua lähtee Eviralle tutkittavaksi, josko sieltä löytyisi syy abortoitumiseen. Tai sitten se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Kaikesta kamaluudestaan huolimatta olen onnellinen, että yksi pentu saatiin pelastettua ja emä voi olosuhteisiin nähden hyvin. Tänään käytiin toistamiseen puntarilla ja painoa oli jo 120g. Maitoa siis tulee ja pentu saa sitä imettyä. Helpotuksesta ei voi kuitenkaan huokaista vielä ainakaan viikkoon ja tällä hetkellä olenkin jumissa pentulaatikon vierellä 24/7. Nessi ja Nelson ovat selvinneet alkuhämmennyksestä ja rauhoittuneet muun huushollin puolelle.

30.7.2015 Odottavan aika on pitkä.....

Fannilla pyörähti tänään 60. vuorokausi käyntiin masuasukkien kanssa. Ruoka maistui aamulla enää kädestä ja nyt tällä hetkellä illan sarastaessa ei enää siitäkään. Nutri-Plus geeliä on annettu energian saannin turvaamiseksi ja kaikkea herkkua, mikä nyt suinkin vaan maistuu.

Jokohan ensi yö vietetään penneleitä odotellen? Kertaalleen on käyty peti peuhaamassa, mutta muuten enimmäkseen lepäillään, vaikka ulkona kyllä touhuillaan ihan entiseen malliin.

Nessi on ollut tavallista levottomampi. Sillä tuntuu olevan minulle kovasti asiaa. Ehkäpä sekin aavistaa jotain olevan tulollaan.

Muutamia masukuvia vielä malliksi kun ollaan yhes koos.

Eilinen meni myös odottelun merkeissä. Tulevalla isukilla oli miesten tapaan buukattuna ihan omia bisneksiä mejä-kokeiden merkeissä. Kotikenttäetu oli taas puolella ja sekä oma opastus, että Nelsonin koejälki sijaitsivat puolen kilometrin päästä kotitalolta, joten niiden välissä ehti hyvin käydä kotona tsekkaamassa Fannin tilannetta.

No tuttuja kun nämä maastot ovat, niin tiesinhän minä niiden "sudenkuopatkin". Nelsonin jälki lähti kohti kallioaluetta, mikä kuuluu linnustonsa puoleen ns vakiotarkistusalueeseen silloin kun näillä huudeilla lenkkeilemme. Ei tehty poikkeusta nytkään! Niin veti nenä pikkumiehen mennessään ja heti kohta lähtömakaukselta lähdettiin aluetta tutkimaan lähes hukkaan asti. Palattiin kuitenkin vielä jäljelle, mutta kohta taas uudelleen hajut veivät mennessään ja tuomittiin ensimmäinen hukka. Ensimmäinen osuus oli todella levotonta työskentelyä. Lintujen mielikuva oli tehnyt tehtävänsä. Asiaa ei auttanut yhtään suoraan jäljen suunnassa näkyvä palokärki, joka pomppi puunrungolta toiselle. Se jäi Nelsonilta onneksi huomaamatta ja katkokulma suoritettiin nopeasti ja suvereenisti. Toisella osuudella tikka aiheutti päänvaivaa ja meinasi viedä mennessään. Kielto ja kehoitukset tepsivät tällä kertaa ja matka jatkui. Loppuosuudet mentiinkin mallikkaasti. Toinen ja kolmas normikulma pienellä rengastuksella. Juuri ennen kaatoa Nelson lähti jäljen sivuun ja ajautui tutulle tieosuudelle. Kielto ja kehoitus tuottivat jälleen tulosta ja kaadolle saavuttiin poikkeuksellisesti takakautta kiertäen. Eipä ole tätäkään vielä tullut koettua.

Yksi hukka ja tarkistukset verottivat palkintosijan verran ja tulokseksi VOI2/30 pisteellä. Riistarikkaassa maastossa kuitenkin kelpo suoritus pikkukaverilta, ottaen huomioon myös se, että päästiin päivän viimeiselle jäljelle ja odottelu tekee aina tehtävänsä.

Odottelua riitti vielä koepaikallekin, sillä runsaan koiramäärän takia tulosten kuuleminenkin venyi jälleen iltaan. Seura oli kuitenkin mukavaa. Kuinkas muuten! Ja hernerokan painikkeeksi nautiskeltiin Nelsonin ja hihnanpään tarjoamaa valioitumiskakkua kannustusjoukoille.

Päästiinhän me aamulla ihan Kymenlaakson uutisiinkin kun Ylen toimittaja kävi tekemässä live-lähetyksen haastatellen ylituomaria ennen kokeen alkua.

Kilometrin pituinen verivana metsässä - näin testataan ...

Melkoisesti asiavirheitähän jutussa on, mutta seuraavan kerran otetaan mies metsään mukaan ja pistetään se tekemään lähetystä Jukolan suunnistustapahtuman tyyliin: makauksen lähelle puskaan väijymään ja sieltä kuiskaamalla selostamaan kuinka koirakko saapuu :)

25.7.2015 Masuasukkeja ja pentulaatikon tuunausta

Tänään aloitettin viimeistelyharjoitukset tulevia pentuja silmällä pitäen. Fannilla pyörähti 55. vuorokausi käyntiin ja masuasukeilla näyttäisi olevan ajoittain melkoinen rumba päällä. Ensikertalaista odottajaa tämä kaikki hämmästyttää ja kummastuttaa kovasti, eikä se aina oikein tiedä miten suhtautua siihen kun joku yrittää työntyä kyljestä ulos.

Vaikka penneleitä kovasti jo odotetaankin, niin vielä ne saisivat pysytellä kasvamassa ja vahvistumassa muutaman päivän tai vaikka viikon. 57. vuorokauden kohdalla keuhkot ovat jo niin kehittyneet, että pennut pärjäävät maailmaan tultuaankin, mutta kun isukilla olisi vähän menoa tuossa viikon puolivälissä mejä-kokeen merkeissä ;)

Toki synnytys menee asioiden edelle ja silloin pysytellään visusti pentulaatikon liepeillä, mikäli siltä näyttää. Tänään tuunattiinkin Elinalta ja Markolta aiemmin keväällä hankittu pentulaatikko uuteen uskoon ihan omalla nimellä varustettuna. Fannikin kävi testaamassa alusmateriaalin imukyvyn pissaamalla laatikon nurkkaan ja täytyy todeta, että kuivalta tuntui :O)

Yhdessä tulevan isukin kanssa testattiin, että pahnoille mahtuu isompikin pesue myllertämään.

Toistaiseksi ruoka on maistanut Fannille hyvin ja pehmeää starttiruokaa ostettiin lähinnä täydennysruoaksi pääaterioiden välille, jotta tuleva äiti olisi mahdollisimman voimissaan H-hetken tullessa

Kaiken hauskan valmistautumisen ohella täytyy tietty myös varautua siihen, ettei kaikki menekkään kuin Strömsössä. Äidinmaitokorvikkeet voidaan sitten tarpeettomina käyttää vaikka äidin ja pentujen ruoan lisukkeena.

Pyyhkeet ja lämpölaukut vielä valmiiksi jos vaikka tulee äkkilähtö lasarettiin, niin sen jälkeen voimmekin toivottaa pikkuiset tervetulleiksi maailmaan.

8.7.2015 Kotimaista tuotantoa ja Kansainvälistä Muotoilua

Torstaina 2.7. kävimme Fannin kanssa Tarja Kirin luona ultrassa varmistelemassa sitä, että ollaanhan me tiineenä. No ollaanhan me! Fannista tosin oli nähnyt sen jo kahden viikon kohdalla, mutta lähinnähän minua kiinnosti lukumäärä, jotta osaisin paremmin valmistautua tulevaan koitokseen. Ja olihan siellä pesä täynnä pikkuisia parsonin alkuja <3 Kuukauden verran pitäisi vielä odotella, ennen kuin nämä luomupennut saapuvat maailmaan.

Samalla reissulla kävimme ensin Saaran trimmissä ja sitten Fanni jäikin siskolleni viikonloppuhoitoon, koska matkamme jatkui kohti Viroa ja Pärnun Kansainvälistä koiranäyttelyä, josta lähdimme tavoittelemaan Nelsonille sitä viimeistä Kansainväliseen Muotovalioon oikeuttavaa kansainvälistä sertiä (Cacib). Tuohon titteliinhän tarvitaan neljä cacibia kolmesta eri maasta ja kolmelta eri tuomarilta. Lisäksi ensimmäisen ja viimeisen välillä on oltava 1vuosi ja yksi päivä.

Lauantaina 4.7. Pärnun ruohokentällä käytiin ensimmäinen inttinäyttely. Tuomarina oli tiukkana turkkirodun edustajana tunnettu  Natalja Skalin Ruotsista. Tämä aiheuttikin ylimääräisiä sydämentykytyksiä, sillä Nelsonin trimmaus oli ajoitettu täysin väärään aikaan muiden kiireiden vuoksi, eikä sen paksusta turkista ollut tietoakaan, vaikka jälki Saaran käsittelyn jälkeen muuten olikin erinomaista. 

Tässä Nelsonin arvostelu:

2,5 years, good size, exellent head & expression, strong muzzle, nice neck, good topline & tailset, long chest & well spannable. very good angulations, balanced movment with good at ride, very good temperament, a bit out of coat.

Champion class1, EXC,CQ,BM1,CAC,CACIB,BOS > EE CH INT CH

Kuten aavistelinkin, niin turkista tuli sanomista ja se kostautui rotunsa parhaan valinnassa niin, että vastassamme ollut Valko-Venäläinen junnunarttu vei sen tittelin. Cacibin myötä saimme kuitenkin mitä olimme tulleet hakemaankin ja Nelsonista tuli näin ollen Kansainvälinen Muotovalio :O) Samalla siitä tuli myös Eestin Muotovalio.

Nessin arvostelu:

Almost 12 years old, full of life. good size, feminine head, Still strong teeth, nice neck, good topline for age, a bit too strong in chest, good shoulders, well angulated behind. Moves well for her age, excellent temperament.

Veteran class1, EXC,CQ,VET CAC,BOB VET,BB2 > EE VET CH

Nessistä tuli siis edellisen ritirimpsun myötä Eestin Veteraani Muotovalio

Tämä vuosi on kyllä ollut hieno! Kolmessa kuukaudessa me olemme saavuttaneet kaksi muotovaliotitteliä, yhden inttivaliotittelin ja mikä mahtavinta - jälkivalion arvon! Mikä helmi mulla onkaan käsissäni. Hyvinhän ne ovat pärjänneet muutkin koirani, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu niin mahtavalta, että tuskin maltan odottaa, mitä noista tulevista fanneista ja nelsoneista "kuoriutuu" :)

Toisena näyttelypäivänä oli lupa rentoutua ja nautiskella. Tuomarina tällä kertaa esittämiseen ja liikkeisiin huomiota kiinnittävä, juniorihandlereita arvostellut Vitaliy Belskyy Ukrainasta, joka harmiksemme ei kuitenkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan ollutkaan enää ryhmätuomarina. Arvostelut kirjoitettiin venäjäksi, joten niistäpä ei sitten sen enempää kuin.

Nelsonille Campion class1, EXC,CQ,BM1,CACIB,BOB eli tällä kertaa liikkeet veivät voiton ja osat eilisen Valko-Venäläisen koiran kanssa vaihtuivat Nelsonin ollessa Rotunsa paras.

Nessille jälleen VET1,ECX,CQ, BOB VET eli paras Veteraani-titteli.

Ryhmäkehissä kävimme tietty oikeutetusti pyörähtämässä, mutta vierestä vietiin tälläkin kertaa kun seurassamme ollut Jack Russellin Terrieri sijoittui lopulta RYP2:ksi.

29.6.2015 Herran pieksut ja varren kanssa!!

Meitsipoika on tehny nyt jotain käsittämättömän hienoa viime aikoina mun hihnaihmisen kanssa. Keväällä sovittiin, että tämä kesä reenataan sitä kadonneen sorkan metsästystä oikein tosissaan, niin ei sitten jää ensi kesälle niin paljon tekemistä. Välillä on jouduttu ihan pöpelikköön ja upottu suohon, mutta aina on lähdetty seuraavaan koitokseen entistä tarmokkaammin. Mun narunjatke on oppinu hengittämään rauhallisemmin ja sitten se on kertonu, mulle miten taitava kaveri mä oon ja että kun kaikki palikat osuu kohdalleen, niin tulosta alkaa syntymään.

No viime viikon lopulla tehtiin historiaa monellakin tapaa. Startattiin elämämme ensimmäisessä iltakokeessa ja narunjatkeen suurin huoli oli, että miten se näkee piilomerkit iltahämärässä. Ihan hyvä, niin eipähän ehtiny ressaamaan sitä koesuoritusta. Tässä vähän selostusta mun jäljestämisestä:

Lähtömakaus tutkitaan ja kehuen maavainuiseen jäljestämiseen, joka etenee mukavaa kävelyvauhtia. 1. osuus jäljen päällä, makaus ylittäen. Kulma suunnan mukaisesti. 2. osuuden alussa pyöritään hukan rajoille, mutta kehoituksilla palataan jäljelle ( Ne mitään kehoituksia ollu! Narunjatke karjaisi veret seisauttavalla äänellä JÄLKI, vaikka mulla oli just hyvä vainu jostain tirpasta, joten katsoin viisaammaksi lähteä jatkamaan alkuperäistä suoritusta). Makaus ylitetään. Toisella kulmalla oleva katko selvitetään rengastaen nopeasti saapasuraan tukeutuen. ( Tässä kohtaa meitsi teki ensin pienen kierroksen, mutta sittenhän mä hokasin, että siitähän se jatkuu mihin saappaanjäljet menee) 3. osuus sujuvaa jäljestystä, makaus ylitetään. Viimeinen normikulma hyvin suunnassa. Viimeisen osuuden makaus yli ja loppuhuipennuksena metsäkanalinnun lentoon lähtö, joka jää painamaan kovasti koiraa. Kehotuksin palataan jäljelle, mutta muistikuva linnusta tekee jäljestyksen epävarmemmaksi, tarkistelevaksi. (Vilkaisin narun päähän ja näin sellaisen ilmeen, että älä nyt vaan enää keksi lähteä mihinkään, joten...) Kaadolle saavutaan jäljen suunnassa ja koira osoittaa työskentelyn päättyneen.

Ja voi sitä riemun määrää kun tuomari sanoi, että saat kiittää koiraa. Meidän Fannikin jäis toiseksi niitten pusujen määrässä ja kun emäntä rutisti mua, niin tunsin, miten sen sydän melkein tuli rinnasta ulos. Vielähän meille jäi sitten parin tunnin rupeama tulosten odottelua ja pelättiin koko ajan, että ne huolimattomat makausten merkkaukset ja lintujen bongailu koituu meidän kohtaloksi.

Tavallaan koitukin, sillä limbottiin rimaa hipoen VOIttaja 1 tulokseen 40 pisteellä. Meitsistä tuli siis jäljestämisen valio ja kaiken kukkuraksi olin voittajaluokan koirista ainoa, joka sai ykköstuloksen. Hauska sattuma oli, että viimeinen voittajaluokan tulos saatiin samalta tuomarilta, joka viime vuonna arvosteli meidän ensimmäisen voittajaluokan kokeen. Henkilökohtaisesti en ollut pokaalia vastaanottamassa kun elbailin autossa, mutta kuulin jälkikäteen, että tuloksen varmistuttua mun hihnaihminen oli romahtanu. Siis käyny itkemään, vaikka käsittääkseni tämän piti olla hieno asia.

Ihan käsittämättömän hieno tunne. Ei ole olemassa sanoja tai vertailukuvaa siihen, miltä se tuntuu kun 13 vuoden harrastus tuottaa vihdoin sen tuloksen, mihin on koko ajan pyritty. "Alkumakaukselta" saakka laji vei mennessään ja vaikka luulot lajin helppoudesta karisivatkin nopeasti, niin into ei. Neljä erilaista koiraa, jokaisella kyseistä lajia harrastettu ja nyt minulla on käsissäni helmi. Varmasti vuodet ovat kartuttaneet kokemusta itsellekin ja nyt on treenattu enemmän tosissaan kuin aiemmin, mutta vielä on jossain se pieni kutina, että entäs jos niistä toisistakin olisi tähän? Mitä seuraavaksi? Mihin kaikkeen meillä oikein on mahdollisuus? Olen useassa eri yhteydessä kiittänyt Maria Seppäseltä saamiani ohjeita ja neuvoja miten oppia tuntemaan oma koira paremmin ja lukemaan sen kehonkieltä ja mitä oma kehoni kertoo koiralle. Enkä voi edelleenkään vähätellä sitä, etteikö osa tastä saavutuksesta ole juuri hänen oppiensa ansiota.  

15.6.2015 Great Balls On Fire

Meitsi on niiiin liekeissä! Ette voi uskoa mitä jäbä on duunannu viime aikoina. Hihnaihminen on lennättäny mua toiminnasta toiseen, niin et melkein on alkanu pyörryttämään. Kovasti paljon on harrastettu sitä kadonneen sorkan metsästystä kun meitsi vetäs siitä kevään ensimmäisestä kokeesta sen ensimmäisen VOIttaja ykkös-tuloksen. Sittenhän meitsi onkin vieny emäntää kuin pässiä narussa parin kokeen verran. Niistä nyt ei sen enempiä kannata kertoa kuin että niillä jäljillä on käyneet muutkin nuuskimassa, joten ihmekkös se, jos meitsin mielenkiinto on päässy herpaantumaan.

Mut parisen viikkoa sitten mua vasta pyörryttikin. Meidän Fanni oli taas alkanut tuoksumaan ihanalta. Mitä se muuten tekee aikas harvoin, vaikka Nessi sen sijaan on hyvänhajuinen aina. No eni vei, jostain syystä meidän hihnaihminen ei pistänytkään meitä eri huoneisiin, niin ku normaalisti ja mehän keksittiin sit Fantsun kanssa ihan uusi leikki. Sen leikin huono puoli oli siinä, et välillä meillä meni hännät solmuun ja kesti aika kauan, ennen kuin saatiin se solmu auki. Pari päivää me jaksettiin leikkiä sitä, mut sitten mua alkoi taas enemmän kiinnostaa se rannassa pulikoiva sorsapoikue.

Myöhemmin meitsi kuuli, et tästä peuhaamisesta saattaa olla seuraamuksia ja pihassa vilistää enemmänkin "ongelmakoiria". Siis mitä ihmettä??? Miksei kukaan kertonu mulle mitään? Toisaalta meitsi on kyl pohdiskellu, et jos kaksi PeVi koiraa saa pentuja, niin eiks niitten muksujen pitäis olla automaattisesti PeVi-koiria?! Tää asia täytyy kyllä tarkistaa siltä meitsin menttaalivalmentajalta.

Yks viikonloppu me vietettiin Nessin kanssa näytelmissä ja pokattiin kummatkin hienot palkinnot sieltä. Se tuomari sano mun hihnaihmiselle, et sillä on ilo ojentaa se voittajaruusuke meitsille. Ja mullehan se varsin passas kans, koska mun hihnaihminen tulee siitä aina niin iloiseksi ja kun se on iloinen, niin meitsikin saa siitä aina jotain extrakivaa.

Tänä viikonloppuna oltiin taas jäljestyshommissa. Meille sattui aika tiukka tuomari ja mun hihnaihmistä hermostutti aika tavalla etukäteen. Fanni oli joskus aikoinaan ollu samalla tuomarilla ja sen koe oli keskeytetty parikymmentä metriä ennen kaatoa kun aika oli tullu täyteen. Tosin sillä olis ollu kuulemma mahdollisuus enää AVO3 tulokseen, mut olishan se silti ollu tulos. Se tuomarikin tuntu muistavan saman tapauksen kun mainitsi siitä just ennen ku me startattiin jäljelle.

No metsihän päätti, et näytetään jäbälle vähän jäljestämisen mallia ja ajasta se ei tulisi ainakaan tällä kertaa olemaan kiinni. Lähtömakauksen nuuskimisen jälkeen mulla meni hermo, kun hihnaihminen ei päästänytkään mua vauhtiin ja meinasin ottaa siinä vähän kierroksia. Uusitun aloituksen jälkeen meitsi spurttas kuitenkin matkaan ja ilman ylimääräisiä kierroksia painalti sellasta kyytiä, et mun hihnaihmisen piti jarrutella ihan tosissaan. Välillä meitsi vilkas taakseen, et tuleeks ne kaikki messissä ja jatko sit matkaa. No siinä tohinassa unohtu taas näyttää sille tuomarille ne makaukset, vaikka kyl ne meitsin mielestä näky ihan selvästi. Sille ensimmäiselle kulmalle oli taas tehty se sama jekku, missä oli osa pätkää jätetty verettämättä, mut meikä vetäs sen suvereenisti suoraan niitten jalan jälkiä pitkin uudelle osuudelle. Lopussa aiheutin taas sydämentykytyksiä mun hihnaihmiselle kun vetäsin melkein ysikympin mutkan oikeelle, vaikka tie jo näkyi edessä. Mä melkein kuulin sen voihkaisun siinä vaiheessa kun painalsin menemään ihan eri suuntaan ku se olis halunnu. Mut mä tiesin, et se sorkka oli siellä ja niinhän se olikin! Niitten jäljentekijöitten oli pitäny saada matkaa lisää ja siksi siihen loppuun oli tullu mutka. Ja voi pojat miten mun hihnaihminen oli huojentunu ja onnellinen kun se sorkka löytyi ja se tuomari sano mulle, et meitsi veti koko rundin 21 minuutissa. Aika hyvin, vaikka mulla oli jarru koko ajan mukana.

Meitsihän sai sit tulokseksi sen toisen VOIttaja luokan ykkösen. Tosi ne makausten merkkaamatta jättämiset vähenti pisteet 43:een. Nyt mun tarttis saada vielä yksi ykköstulos, niin sit mun hihnaihmiseltä varmaan repee levikset ylpeydestä :D

27.4.2015 Katse eteen ja suupielet ylöspäin teen vastoinkäymisistä voimaa

Mul ei ollu mitään muuta ku mahdollisuus

ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu

kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda

periks ei anneta

ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata

jos ois helppoo kaikki tekis niin

mus on voima, jota en voi vaimentaa

pusken täysii aina vaan

mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt

ne saa luun kurkkuunsa, kun tulost taas teen

jatkan jaksan vaikka väkisin

mun ei täydy vaan mä saan      (lyrics Elastinen)

Nih! Voisko sen paremmin sanoa. Meitsi poikapa se teki semmoisen tempun, että siihen ei ihan kaikilla usko riittäny paitsi mun hihnaihmisellä, joka kuulemma tykkää musta niin että halkee :) Yläfemmat sille ja mun suoritukselle viikonloppuna.

Sunnuntaina oli siis jäljestyskauden avajaiset ja meitsi oli kerenny käymään yhden harkkajäljen ennen sitä. Akkuja oli ladattu koko edellinen viikko siellä pohjosessa, joten ne harkat meni melkoiseksi karstanpoltteluksi. Mutta eikös sitä aina sanota, että huono kenraali on hyvä ensi-ilta. Meikä ties jo lauantaina, että kohta mennään, kun hihnaihminen tuli kotiin ja sen kamppeet hais metsälle ja verelle ja sit kun mun jälkivermeet laitettiin eteiseen aamuksi valmiiksi, niin en meinannu pysyä pöksyissäni.

Sunnuntai aamu valkeni ihan mukavassa kelissä, mut melko pian alkoi sataa ja ilma muuttu jäätävän kylmäksi. Kun sit meitsin vuoro tuli lähteä etsimään sitä sorkkaa, niin tuomari sano hampaat kalisten, että sitten vaan reippaasti matkaan ettei palelluta. No mullehan ei tarvii kahdesti sanoa! Meikä ruopas liikkeelle ja pitikin melkosta vauhtia. Siellä jollain katkenneella kulmalla sinkoilin muodon vuoksi vähän joka suuntaan ja katoin, miten mun hihnaihmisen hermo kestää. Onneks se ei huomannu sitä, kun tuomari vilkaisi kelloa ja mietti pitäiskö jo puuttua peliin. Sit kuitenkin ihan pokkana vaan läksin jatkamaan matkaa. Sen verran haipakkaa mentiin, et meitsi ei ehtiny niitä makaamispaikkoja näyttämään kun kyllähän mä tiedän, et se sorkka on siellä viimesellä. Hosumisesta tuli sanomista ja siitä, et mun hihnaihminen ei osaa joustaa sen hihnan kanssa riittävästi. Ja niin ku me ollaan siellä koulutuksessa käyty! Mä olen kyllä tehny parhaani, mut jotenkin musta tuntuu, et noi ihmiset ei tajuu kauheen helposti asioita. No enivei, päivä jännättiin ja lopulta tulostaululla seisoi teksti VOI1/ 40p.

Mentiin kuulemma rimaa hipoen, mutta entäs sitten. Nyt mun pitäis vielä saada kaksi ykköstulosta, niin sit mua sais kutsua jäljestämisen valioksi. Hihnaihminen pistikin heti uusia koeanomuksia vetämään ison pinon. Nyt sit mietitään kuumeisesti konstia niitten makuupaikkojen merkkaamiseen ja toivotaan, ettei ihan hetkeen tulis hellekelejä. 

Toi Elastisen biisi muuten soi radiossa just ennen ku startattiin ja mun hihnaihminen sano mulle, et "Kuule Nelson, must tuntuu, että tänään on hyvä päivä!" Ja vaikka olikin ihan karsee keli, kylmää, sateista ja tuulista, niin aika moni muukin sai hienoja tuloksia. Kokeessa oli 21 koirakkoa ja vaan neljä niistä sai nollatuloksen kun ne etsi vahingossa sitä hukkaa, eikä sorkkaa.

Kotikenttäetuna meitsi pääs taas suorituksen jälkeen omille pahnoille elbaamaan, eikä tarvinnu kyyhötellä siellä koepaikalla märissään. Tässä vielä yks kuva siitä, kun köllöttelen sen voittopokaalin kanssa.

9.-17.4.2015 Duracelien latausta pohjoisen lumilla

Meitsi heittää tässä pienet päivitykset kehiin sillä aikaa kun mun hihnaihminen elpyy tämän talven viimeisistä hiihtoreissuista.

Lähdettiin siis reilu viikko sitten pohjoisen keväthangille lataamaan akut täyteen, että on sitten riittävästi virtaa kevään koitoksiin. Huhut kertoo, että hirmut on taas katkoneet koipiaan talven aikana ja kohta olis taas aika ruveta jäljittämään niitä. Mulla onkin ollut viime aikoina vähän tekemisen puutetta.

Tää reissu olis ollu vielä mukavampi, jos niitä joulupukin poroja sais jahdata, mutta se on kuulemma kiellettyä. Meitsi on kyllä vainunnu ne iltaisin siitä läheisestä metsästä ja sen takia mulla on kaiketikin ollut se hihna tuplavarmistuksella kiinni. Mutta ne jättää jälkeensä sellaisia lakunappeja, joita me on tyttöjen kanssa syöty kilpaa. Sekin on kuulemma kiellettyä, mutta eihän me ihan kaikkea uskota.

Mun hihnaihminen on käyny suksimassa hiihtimillä tuolla latusilla sen takia, että se olis sitten hyvässä kunnossa kun meikä starttaa jäljestyshommat. Tässä muutama kuva sieltä sen ulkoilumestoilta.

Tässä me pönötetään tyttöjen kanssa sellasen hassun kannon kupeessa, mikä me löydettiin meidän retkellä. Joissakin paikoissa oli maa jo näin näkyvissä ja joissakin kohdissa me pudottiin kaulaa myöten lumeen. Muutaman uppoamisepisodin jälkeen me kyllä hoksattiin, että kannattaa kulkea sellaisella kelkkauralla, niin siinä ei pääse hukkumaan.

Kotimatkalla nähtiin huikeen hieno auringonlaskukin.

Kaikkein huikein juttu oli kuitenkin kun mun hihnaihminen sai sellaisen villieläimen kiinni. Tai ei se siis ottanu sitä kiinni, vaan se tuli ihan vapaaehtoisesti istumaan mun emännän kädelle. Se oli muistaakseni semmoinen kuu-ukkeli, joka elelee täällä lapissa ja on kaikkien luonnossa liikkujien kaveri. Se kuulemma haistaa nuotion vaikka keskellä erämaata ja lennähtää paikalle. Mun mielestä se näyttää kyllä enemmän linnulta ku ukolta, vaikka sillä onkin sellainen hassu nimi.

Tai ehkä sekin tykkää jahdata kuuta, niin ku meitsikin silloin pienenä poikana, ennen kuin käytiin siellä koirakouluttajalla.

4.4.2015 Pentusuunnitelmia, muotovalioita ja tietoliikenneongelmia

Siitä on pienen ihmisen elämä tehty.Vaikka kotisivujen osalta alkuvuosi onkin eletty hiljaiseloa, niin kulisseissa tapahtuu aina. Vanhentuneen tietokoneeni ja vanhan selainversion vuoksi en ole päässyt päivittämään sivujani.

Pentusuunnitelmat etenevät suunnitelmallisesti vastoinkäymisistä huolimatta. Joulukuun juoksuihin emme ehtineet saamaan sulhasen osalta kaikkia tarvittavia geenituloksia ja nyt jokin aika sitten sain ikäviä uutisia, kun sulhasehdokas olikin menehtynyt äkillisesti. Tulin siis siihen tulokseen, että kohtalolla oli meille kerrottavaa ja yhdistelmä, jota olin vielä aikonut säästellä saakin nyt sitten mahdollisuuden toteutua. Ensimmäinen täysin omiin kasvatteihini pohjautuva pentue on siis suunnitteilla kesälle.

Mitä siis saadaan aikaiseksi kun yhdistetään pienikokoinen, temperamenttinen, vilkasluonteinen ja ehkä myös vähän tuhma Fanni sekä näennäisesti rauhallinen, keskittymiskykyinen, mutta räjähtävää syttymisnopeutta ja saalisviettiä sekä rakastettavan luonteen omaava Nelson. Se jää nähtäväksi kesällä.

Kuvat kertonevat näistä kaveruksista jälleen enemmän kuin tuhat sanaa.

Myönnettäköön, että Fannilla on hieman kevyet korvat, minkä vuoksi se ei ole juurikaan näyttelyissä pärjännyt. Tai mitä nyt voi pärjäämisellä tarkoittaa! Eihän se ole emänsä lailla kahminut titteleitä, mutta keskimäärin se on kuitenkin Erittäin Hyvä koira, kun arvosteluita lukee. Fanni on koira, joka pitää korvansa sellaisessa asennossa kuin haluaa ja milloin haluaa. Joskus jopa niin sanotusti ihan rodunomaisesti. Onhan Fannilla kuitenkin yksi serti ja CACIB Valko-Venäjältä, sillä välillä se osaa ja malttaa myös esiintyä mallikkaasti. Sen kanssa on kokeiltu harrastaa myös mejää, mutta ainakaan tuolloin sen keskittymiskyky ei vielä riittänyt kyseiseen lajiin. Fannin metsästystaidot ovatkin olleet käytössä enemmän käytännön puolella ja linnun ilmaisemisessa. Nyt kun kokemusta on karttunut itsellekin enemmän, niin jäljestystä tai vesiriistaa voisi kokeilla taas uudelleen.

Nelsonilla puolestaan on sen verran raskasrakenteiset korvat (johtuneeko ajoittainen huonokuuloisuus siitä), että toivon sen kompensoivan Fannin "kevytkorvaisuutta". Yhdistelmällä haetaan paitsi vanhojen englantilaisten sukujen jatkuvuutta, niin myös kompaktia kokoa ja terrierimäistä, riittävää eri harrastuksissa tarvittavaa viettisyyttä. Yhdistelmä linjautuu kolmannessa polvessa minulle niin rakkaaseen Nelliin (CIB & Multi CH Fessys Juniper), joka erityisesti ulkoisten ominaisuuksiensa puolesta viehätti silmääni suuresti ja luonteensa puolesta oli melkoinen persoonallisuus.

Vaikka Nelson onkin juuri saavuttanut Suomen Muotovalion arvon ja on yhtä CACIBia vaille Kansainvälinen valio, niin se on osoittautunut myös hyväksi jälkikoiraksi. Viime kesänä siirryttiin voittajaluokkaan ja tänä vuonna olisi takoitus kisata mejässä mahdollisimman paljon tuon himoitun jälkivalion arvon saamiseksi. Myös keinoluolilla on aikomus käydä katsastamassa koiran "iskunkestävyyttä".

Maaliskuun lopulla julkistettiin myös vuoden 2014 menestyneimmät parsonit yhdistyksen vuosikokouksessa. Precious Pearl A'Primo "Nessi" nappasi narttujen Vuoden Veteraanitittelin jo toisena vuonna peräkkäin. Vaikka lopulliset tulokset ovat kokonaisuudessaan nähtävissä vasta seuraavassa Parson-lehdessä, niin veikkaanpa, että kyseisestä tittelistä on käyty tiukka kisa. Sen verran kovia koiria kuitenkin siirtyi veteraaniluokkaan viime vuonna, että ihan ilmaiseksi ei titteliä saatu.

Hienoa kuitenkin nähdä ja etenkin omistaa sellainen kasvatti, joka vielä 11-vuotiaanakin on esittelykunnossa.

Loppuvuosi ladattiin akkuja pohjoisessa suomessa ja sen kauniissa, joskin todella kylmissä maisemissa. Pakkaset hipoivat kolmea kymppiä aina aamuisin, eikä lämpötila juurikaan päivällä noussut, niin kuin ei aurinkokaan.